Tekstilapsi lähtee maailmalle

Olin hieman päälle parikymppinen, kun ensimmäisen kerran lähetin käsikirjoituksen kustannustoimittajalle luettavaksi. Silloin melkein kaikki isot kustantamot vielä halusivat kässärin paperiversiona, joten ihan ensimmäisenä kinusin vanhemmiltani rahallista tukea tulostimen hankkimiseen. Muistan vieläkin elektroniikkaliikkeen myyjän ilmeen, kun kysyin häneltä, kuinka monta liuskaa rivinvälillä 2 pystyi tulostamaan yhdellä mustepatruunalla. Hän heitti arvioksi noin tuhat, ja minä pyysin kolme patruunaa.

Minulle oli kerrottu monet kerrat, että ensimmäisen kässärin lähettämisen jälkeen tulisi kulumaan n. puoli vuotta, jonka jälkeen alkaisin saada copy-paste-kirjeitä, joissa ilmoitettaisiin, ettei käsikirjoitukseni sovi kyseisen kustantamon kustannusohjelmaan. Toisin kuitenkin kävi. Sain monia kannustavia kirjeitä, joissa kustannustoimittajat kertoivat, mistä olivat erityisesti käsikirjoituksessani pitäneet, ja mitä pitivät ongelmallisena. Jotkut jopa pyysivät lähettämään kässärin uudelleenluettavaksi, mikäli päätyisin tekemään ehdotettuja muutoksia.

Vaikka yksikään saamistani palautteista ei sanonut sitä suoraan, luin kuitenkin rivien välistä, missä kässärin todellinen ongelma asusti: Minun piti ensin kasvaa aikuiseksi. Olin kirjoittanut nuortenkirjan käsikirjoituksen, mutta temaattisesti tarinani sopi paremmin aikuislukijoille. Kirjoitin tekstissäni äitiydestä, perheen perustamisesta, aikuisuuden haasteista, sellaisista aiheista, jotka varmasti eivät vetoaisi teini-ikäiseen lukijaan. Tyylini oli kuitenkin nuortenkirjallisuudesta opittu, tiivis, lyhyt ja nopeatempoinen.

Minun piti pureskella ajatusta monta vuotta. Välillä koko kässäri tuntui hukkaan heitetyltä vaivalta, ja kirjailijaunelma pelkältä lapsuuden haihattelulta. Matkan varrella minusta itsestäni tuli äiti, ja hankittuani hieman kokemusta äitinä olemisesta aloin pohtia uudelleen vanhaa kässärinraatoani. Ymmärsin, että minulla olisi tästä aiheesta nyt jotain sellaista sanottavaa, mille minulla ei ollut pohjaa ensimmäisellä kustantajakierroksella.

Istuin kevään mittaan monta iltaa kirjastossa naputtamassa läppäriäni, puhaltamassa uutta henkeä vanhaan tarinaan. Minua ajoi koko ajan hullu palo saada teksti valmiiksi, päätökseen, uudeksi. Jos en tekisi sitä nyt, se jäisi tekemättä.

Tekstin lähettäminen kustannustoimittajan luettavaksi on aina yhtä pelottavaa. Tähän maailmanaikaan lähettäminen tosin onnistui sähköpostitse, joten mitään mittavaa tulostusoperaatiota ei tarvinnut suorittaa. Edellisellä kierroksella puristin rystyset valkoisena puoliksi postilaatikkoon työnnettyä paperinippua, mietin, että nyt voisi vielä perääntyä, voisi vielä vetää kässärin takaisin, piilottaa sen pöytälaatikkoon ja olla kertomatta siitä kenellekään. Nyt pidin hiiren kursoria minuutti tolkulla sähköpostin lähetä-painikkeen päällä, yritin kerätä rohkeutta painaa.

Tekstistä irti päästäminen on kuin lähettäisi lapsen maailmalle. Kun on päästänyt irti, sitä ei saa enää takaisin. Se on vapaana muiden katsoa ja koskea, eikä sitä voi enää piilottaa turvaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s